Elävä musiikki. Mitä se on?

Musiikki elävänä, eli livenä soitettu ja toteutettu äänien ja rytmien summa on asia, jota on syytä hieman avata syvällisemminkin.
Bänditoiminnassa iso osa elävyyttä lienee useamman soittimen samanaikaisessa vuoropuhelussa. Välillä tuo keskustelu on kiivasta kipunoivaa, välillä taas rauhallista ja seesteistä kuin juhannusyön tyyni järven pinta. Itse koen, että paras lopputulos saadaan käyttämällä molempia keskustelun ääripäitä. On varmaa, että molemmille tulkinnoille on käyttöä, mutta missä suhteessa tulisi näiden tulkintojen olla?
Jokainen elävän musiikin ilta on lastattu tietyillä odotuksilla ja paineilla, sekä myös jonkinasteisella rasituksella, jonka vaikutukset ovat usein sekä henkisiä, että fyysisiä. Kun annokseen lusikoidaan lisäksi sattumanvarainen määrä niin sanottua yllätysmomenttia, voidaan sanoa, että mitä vain voi tapahtua. On ryhmiä, jotka ovat löytäneet itselleen sopivan seoksen ja tämän ansiosta heitä kutsutaankin vitun hyviksi live-bändeiksi. Toisaalta on myös ryhmiä, joilla ei ole sopivasta sekoituksesta tietoakaan. Tällaiset bändit ovat vain huonoja. Suurin ryhmä, johon myös Oliver ehdottomasti kuuluu on ns. fantasiaryhmä. Joka ilta on käytössä neljä eri täytettä, mutta täytteiden laatu; määrät ja muodot vaihtelevat, joskus enemmän, mutta onneksi useimmiten vähemmän. Toisinaan on niitä iltoja kun hernekeittoon lipsahtaa liikaa sinappia ja lopputulos on turhan etikkainen.

En nyt keksi mitään otsikkoa

Viime viikonloppuna olimme taas tienpäällä. Perjantaina suuntasimme Keravalle morjenstamaan vanhoja tuttujamme eli Ranea ja Keravan kolleja, mutta valitettavasti tapaaminen jäi tällä kertaa väliin. Onneksi Club Cosmopolissa oli kuitenkin Oliverilla keikka ja illalla esiintyi myös mystinen metsätyömies Toivo Susi, joten reissu ei jäänyt missään tapauksessa turhaksi. Itse asiassa ilta oli varsin viihdyttävä ainakin meidän mielestämme, sillä virallisten musisointien jälkeen siirryimme vielä epävirallisten musiikkituokioiden ihmeelliseen maailmaan akustisen kitaran, lähes taskukokoisen kosketinsoittimen ja komean ja älykkään olemuksemme kanssa. Tuosta hetken hurmiosta syntyi toinen toistaan mahtavampia biisi-ideoita, joita vastaavanlaisissa tilaisuuksissa kehitellään kesän kuluessa valmiimpaan suuntaan – tai sitten ei.

Oliverin ja Toivo Suden vauhdittamien Cosmopolin 4-vuotissynttäreiden jälkeen otimme suunnaksi Forssan. Matkaan meinasi tulla mutka erään nimeltä mainitsemattoman henkilön antaessa ajo-ohjeita, mutta onneksi pienestä inhimillisyyden rososta aiheutui vain hieman laajempi käännähdys. Niin saavuimme Forssaan. Perillä odotti aivan uskomattoman upea ja tyylikäs mutta samalla jotenkin niin sympaattinen hotellimajoitus. Sellaista aitoutta ja lämpöä huokuvaa majapaikkaa kuin Hotelli Maakunta saa varmasti hakea. Mahtava kerta kaikkiaan!

Mahtava oli myös illan keikka. Väkeä olisi mahtunut hieman enemmän, mutta toisaalta meininki oli paikalla olleen juhlakansan keskuudessa niin hyvä, ettei siellä oikeastaan muita osannut kaivatakaan. Vuorovaikutuksellisuus bändin ja yleisön välillä ilmeni monin eri tavoin. Jarin esittäessä välispiikissään jotakin maailmaa suurempaa, joku yleisöstä huusi ”Älä länkytä, tää on Forssa!”. No, eihän siinä auttanut kuin siirtyä vähitellen seuraavaan biisiin ja taas oli Jari kitaransa kanssa yleisön seassa ja mylly oli käynnissä.

Kelien puolesta viikonloppu ei ollut erityisen kuuma, mutta se oli välillä käsittämättömän hiostava. Välillä oli pakko vähentää vaatetusta paitsi sään vuoksi myöskin radiosta soineen Mamban biisin innoittamana. Mikä siinä onkin, että heti alkaa tanssijalka vipattamaan tai sitten vaan muuten ohimoita kuumottamaan, kun radiosta pärähtää ilmoille monesti unissammekin seikkaileva Vaaran Tero.

Mutta mikä onkaan tämänkertainen totuus? Totuus on se, että Simo Silmu on todella väärässä väittäessään, että ”Sitä saa mitä tilaa”. Ei muuten pidä paikkaansa. Tilasin eräässä forssalaisessa ravintolassa 210 grammaa porsasta, vohveliperunat, lämpimiä kasviksia ja kokonaisuuden höysteenä punaviinibarbeque-kastiketta. Odottelun päätteeksi sain eteeni lautasen, jossa oli kyllä possua ja kasviksia, mutta kastikkeena oli kermainen sienikastike ja pihvin päällä mahtava vuohenjuustosiivu. Varmasti herkullinen annos, mutta valitettavasti se ei täyttänyt laktoosittomuuden kriteereitä, joten hetken kuluttua sain tilaamani annoksen. Aina ei siis välttämättä saa sitä, mitä tilaa ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi kannattaa vähän katsoa, mitä suuhunsa laittaa.

-Tuomo

Ei lämmintä vaikka aurinko paistaa, tuulta idästä 5m/s

Aamusää Virroilla muistuttaa keskinkertaisuudesta. Miksi se on niin ikävää? Miksi nykyään ei mitään voi esittää enää ilman superlatiiveja? Kuka keksi, että kaiken pitää olla aina parempaa? Emmekö tajua, että kaiken ollessa parasta, laadukkainta ja ylivoimaisinta menetämme samalle näiden sanojen merkityksen?
Nykyään törmää alituisesti siihen todellisuuteen, että media ja erityisesti sosiaalinen media(saisiko tästä jotenkin lanseerattua kirosanan?!?!) työntävät suuhumme, päällemme, ajatuksiimme vain parasta. Jos et tee niin tai näin, olet piirun verran huonompi kuin muut.
Mediassa ja kaiken maailman tutkimuksissa toitotetaan suomalaisten vaatimattomuutta ja huonoa itsetuntoa. Onko se nyt varsinaisesti ihme? Olen törmännyt lukuisia kertoja keikkojen jälkeisissä keskusteluissa ihmisten kanssa samaan ongelmaan. He vähättelevät omaa työtään ja ammattiaan. Kun kysyn ammattia, on vastaus usein hyvin nolostunut ja vaatimaton. Mää ajan vaan rekkaa tai emmää ookku tossa sahalla tai vaikkapa tämä: en oo päässy ku tohon tehtaalle, siellä tehrään paperia. HERRANJUMALA!!! Kaikki toivottavasti ymmärtävät viimeistään kuljetusalanlakon jälkeen kuinka tärkeitä jamppoja ne tyypit on. Tai kuvitelkaapa tilanne, että meiltä loppuisi vessapaperi!?!? Ei olis kivaa se. Eikä sitä piha-aitaakaan kovin helposti rakenneta ilman asiaankuuluvaa lautatavaraa. Niin, että olisko nyt mitenkään mahdollista, että unohdetaan se superlatiivi-ajattelu ja mietitään asioita hieman tasaväkisemmin. Jokaisella on paikka tässä yhtälössä, eikä paremmuusjärjestelyn laatiminen auta ketään yhtään sen parempaan lopputulokseen.
Me soitamme iltaisin ravintoloissa ja ainakin pyrimme viihdyttämään ihmisiä. Toimimme henkisenä taukopaikkana, joka tarjoaa hetkellisen irtautumisen oman elämän realiteeteista. Keikalla saa iloita ja unohtaa hetkeksi sen mikä mieltä painaa ja ahdistaa. Tarjoamme suurempaa perspektiiviä tuttuihin asioihin. Ei sen kummempaa.
Aurinko paistaa jo vähän hanakammin ja lämmin tästä taitaa tulla. Tänään vuorossa Kerava ja huomenna Forssa. Oliver keikalla kera Toivo Suden. Tulkaapa paikalle irtautumaan hetkeksi!
Hyvää päivää ja viikonloppua toivottaa JARI.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Yksi jänisteorian peruselementeistä on se, että ihminen pyrkii tiedostaen tai tiedostamattaan löytämään itselleen mieluisimman olotilan. Olotilan voi saavuttaa joko hankkiutumalla suoraan aivojen mielihyväkeskusta stimuloiviin tilanteisiin tai koukkaamalla niihin epämiellyttävien olosuhteiden kautta, joiden jälkeen koettava mielihyväkokemus voidaan aistia eksponentiaalisen suurena.

Yksi mieluisen olotilan saavuttamiseen pyrkivä toimenpide on ateriointi. Ihminen on luonnostaan eliö, joka tarvitsee ravintoa kasvaakseen, kehittyäkseen ja vähintäänkin pysyäkseen hengissä. Erityisesti miehillä mutta, miksei myöskin naisilla, on havaittavissa verensokerin alenemisesta aiheutuvia nälkäkiukkupuuskia. Sekä oman että myös ympäristön mielihyväkokemusten takaamiseksi onkin erittäin tärkeää huolehtia siitä, että aina on kupu ravittu.

Tämän totuuden laukaisi Tuomo ja tästä jatkaa Jari...

Jaahas. Tuohon äskeiseen sanoisin kyllä, että Tuomon mainitsema "Nälkäkiukkupuuska" on nimenomaan NAISTEN yksi pahimpia vitsauksia. Tätä varten miehillä onkin syytä olla takataskussa aina joku pieni niksi, jolla ikävistä tilanteista päästään ylitse. Tähän voidaan ehkä palata hiukan myöhemmin.
Henkilökohtainen ruokavalioni on tällä hetkellä nimeltään KARPPI. Olen siis karppaaja. En karpaasi, vaan karppari. Juoksen kyllä suolla päivät pitkät ja huutelen latua perkele, mutta vertani en ohenna. Joku periaate se on karpparillakin oltava. Syön siis vain karppia.
Tällä hetkellä olemme poikkeuksellisesti Tuomon kanssa samassa hotellihuoneessa. Olen yleensä Joken kanssa, mutta Jokke on nyt halaamassa koivuja Kotalassa. Hieno mies.
Päivä on lauantai 5.6 ja kaupunki Mänttä-Vilppula. Olemme Mäntän puolella, hotelli Santa Fessä. Hieno paikka, suosittelen lämpimästi. Ravintolan keittiö tarjosi meille AIVAN LOISTAVAA TEXMEX -ruokaa. Ja henkilökunta on maanmainiota.
Oliver päräyttää tänään ylioppilaille ja muutamalle muullekin rokettia täyslaidallisen ravintola Morgan Kanessa. Mukana menossa myös Toivo Susi. Sillä on uusia, pirun kovia biisejä.
Loppukaneetti.
Ruoka on ainakin minulle yksi elämäni fantastisimmista asioista. Maut, raaka-aineet, niiden eri yhdistelmät, kaupassa käynti, suunnittelu, itse kokkaus, muilta saatu palaute, kylläinen olo, yltäkylläinen olo, aterioinnin jälkeiset keskustelut ja fiilistelyt. Ne ovat niitä asioita, jotka saavat elämän maistumaan paikkapaikoin pykälän verran paremmalta. Eräs mainio Lihajalosteyritys on kiteyttänyt asian mukavan napakasti: HYVÄ RUOKA, PAREMPI MIELI.

Ny alakaa tapahtua

Moroo! Täällä Jari ja Tuomo. Blogi on saanut monenmoista päivitystä ja nyt homma menee niin, että tästä lähtien kirjoittelemme tänne yhdessä. Kaikkien lukutaitoisten kannattaa tutustua blogiimme, koska ME kerromme totuuden. Myös lukutaidottomien on hyvä tulla katsomaan kuvia, koska ne kertovat saman totuuden.
Juttuja on luvassa tienpäältä ja sivustakin. Tällä hetkellä kierrämme Sinussa kiinni -kiertueen merkeissä ja meininki on helevetin hyvä!

Se loppu ny!

Soittakaa Paranoidi! -kiertue päättyi ja siten siis koko levynjulkaisukiertue on nyt paketissa, kun vuoden viimeisiä päiviä ollaan lähestymässä. Oliver heitti tältä vuodelta viimeisen keikkansa Loimaan seurahuoneella 12.12. ja pikkujoulukansa oli löytänyt tiensä rockmusiikin sykkeeseen. Tanssimusiikkia soittanut laulu- ja soitinyhtye vauhditti pariskuntia pyörähtelemään yläkerran parketeilla samalla kun Oliver pomputti yökerhokansaa alakerrassa. Joku oli löytänyt lähes metrin mittaisen pillin juomaansa ja sillä näytti olevan varsin mukava tökkiä Jaria kesken laulun, kitaransoiton, välispiikkien ja kitaranvirityksen. Sanotaan, että sirpaleet tuovat onnea ja tuon illan aikana onnea oli lattioilla ja kengänpohjissa niin että lumikolalle olisi olut käyttöä. Paikallislehden mukaan ”virolainen” rockbändi nautti täysin siemauksin keikasta ja kaikesta muustakin ennen keikkaa, keikan aikana ja sen jälkeen. Yksi mielenkiintoisimmista yksityiskohdista oli takahuoneen saunatilojen höyrysuihkukaapit. Veikkaan, että ei sen kätevämpää, rentouttavampaa ja puhdistavampaa kapistusta olekaan, kunhan vain ensin osaisi käyttää sellaista eikä tarvitsisi ärsyyntyä osaamattomuutensa vuoksi. Mutta hienoja ne olivat varmasti siitäkin huolimatta.

Loimaa vaikutti kaikin puolin oikein asialliselta paikalta ja ihmisetkin olivat ihmisiä –sekä bändin että paikallisen väestön osalta. Levynjulkaisuvuosi päättyi kaikkia tyydyttävällä tavalla varsin leppoisissa merkeissä, vaikka kaikenlaista vuoteen mahtuikin. Lähtökohtaisestihan kaikki asiat sujuivat vuoden mittaan oikein mallikkaasti, mutta tietenkin mukaan mahtui joitakin odottamattomia ei niin toivottuja asioita. Lisää huippuhetkistä ja varjoissa vaeltamisesta löytyy aikaisemmista blogimerkinnöistä, joten niitä vaan tarkastelemaan. 45 keikan kokonaisuus kolmessa eri osassa ja siinä mukana vielä ohjelmatoimiston kiertue saivat asiat siihen malliin, että kaikin puolin keikkailu maistuu varmasti ensi vuonnakin.

Mitä sitten keikkatauolla tapahtuu? No, heti alkuunhan tässä on tämä joulu kaikkine perinteineen tai niitä ilman, kuka sen mitenkin kokee ja sitten vaihdetaan vuotta. Joku syö samalla kun toinen istuu saunassa. Jossain musisoidaan ja toisaalla kuunnellaan hiljaisuutta. Joulunviettotapoja lienee vähintäänkin yhtä monta erilaista kuin on ihmisiäkin ja vuottakin vaihdetaan tai ollaan vaihtamatta tavalla tai toisella. Meikäläisen on vasta vuoden verran Oliver-soppaa hämmentämässä olleena turha yrittää esittää mitään meediota sen suhteen, missä määrin loppu- ja alkuvuoden uudet tuulet puhaltavat lisää vauhtia bändin purjeisiin, mutta kai sitä jollakin tavalla uutta virtaa ja meininkiä muutamin aiemmasta poikennein tavoin levitetään ympäri Suomea uuden kiertueen puitteissa. Jokainen voi saapua ensi vuonna keikoille toteamaan tilanteen ja tekemään omat päätelmänsä bändistä, musasta ja oikeastaan ihan mistä tahansa aikaa ja paikkaa koskevasta ihmismielelle tärkeästä tosiasiasta.

Vuosi on kulunut varsin nopeasti ja viimeistään nyt on vedettävä vähäksi aikaa liinat kiinni. Nyt on pari päivää aikaa keskittyä olemiseen. Vuosi on hyvä kelata mielessä läpi ja miettiä, mitä kaikkea siihen on mahtunut. Liika syvällisyys ja synkistely voi kuitenkin viedä fiilikset väärään suuntaan, joten liian vakavaksi ei saa heittäytyä. Tärkeintä lienee hetkeen tarttuminen ja niinpä minäkin laitan nyt viimeinkin sen tonttulakin päähäni. Katellaan, mitä blogiin tulee jatkossa vai tuleeko mitään. Kiitos kaikille lukijoille ja rattoisaa... olemista!

-Tuomo

Kohti vuoden huipennusta

Marraskuun kahtena ensimmäisenä viikonloppuna rykäisty Rocktalo 3V -kiertue piti sisällään kuusi keikkapaikkaa, joissa kussakin illan aloitti Toivo Susi, toisena esiintyi Oriental Jam ja viimeisenä lavalle nousi Oliver. 13-metrinen luksusbussi lastattuna bändikamoilla, yhteistyökumppaneiden toimittamilla ruoka- ja juomatarjoiluilla ja 12-henkisellä kiertuerevohkalla vieraili Helsingissä, Porissa, Vaasassa, Jyväskylässä, Tampereella ja Kouvolassa. Meininki oli jokseenkin levoton
ja reissussa kehittyi erinäisten keskustelujen tuoksinassa mitä erikoisimpia ideoita ja yhteinen käsitys siitä, kannattaako ihmisen hankkia sytkäriä. Tanssimuuveista, kuperkeikoista, lokkilaumasta ja kaikesta muusta hässäkästä voisi tehdä vaikka elokuvatrilogian, joka peittoaisi massiivisuudellaan ja monipuolisuudellaan kevyesti esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -setin. Kiertueen kunniakkuutta lienee turha alkaa tuhrimaan näin vaatimattomissa puitteissa tämän enempää, joten nyt on siirryttävä peruskiertueen tunnelmiin.

Soittakaa Paranoidi! -kiertue jatkui ruhtinaallisten matkustusolosuhteiden jälkeen perinteisellä rakkauden punaisella ratsulla perjantaina 27.11. Nokian Iisoppiin ja lauantaina 28.11. Valkeakosken Lolaan. Topin etukäteen maalaamat tunnelmakuvat Nokian meiningistä loi esimerkiksi meikäläiselle hyvin selkeän kuvan siitä, että vähintään kerran illan aikana minultakin otettaisiin senkka nenästä ihan vaan siitä syystä, että olisin siellä. Mutta niinhän siinä kävi, että nokialaiset olivatkin todella mukavaa porukkaa ja esiintymispuitteet ja saunasysteemit olivat kohdillaan.
Eihän siinä sitten muuta kuin innokkaitten nokialaisten kanssa keikka käyntiin ja kunnialla purkkiin.

Seuraavana päivänä kroppa lähti käyntiin paikallisessa kahvilakonditoriassa lihapiirakalla, korvapuustilla, puolen litran limsalla ja kahvikupilla. Kirpputorilta autonkuljettajille mukaan tarttui lievästi sanottuna tyylikkäät liivipuvut ja auton pakkaamisen jälkeen paikalliseen erikoisherkkuun eli kuumaan koiraan tutustuttiin nakkikioskilla. Munkki, jonka sisällä oli makkara ja mausteet,
oli lähellä räjäyttää tajunnan sen kauneudella ja herkullisuudella. Kiitos Nokia!

Tajunnan räjähtämisen rajamailta palauduttua olikin aika suunnata kohti Valkeakoskea. Lolassa odotti perus rappusroudaus, mutta raavaille karjuille pienet betonikokoelmat ovat vain miehisyyden korostamista varten kasattuja, ylimentäviä, naurettavan helppoja, henkisellä ja fyysisellä tasolla murskattavia kyhäelmiä. Ei muuta kuin setit valmiiksi, ”laktoositonta” ruokaa mahan täydeltä nassuun ja suihkun kautta venttailemaan keikan alkua. Muutamat torkut, musisoinnit, vatsanvääntelyt, merimiespainit ja virvokkeet saivat ajan kulumaan ja keikka oli aluillaan ja kohta
jo päätöksessään. Mikkitelineet vain lentelivät, kun asiallisesti pukeutunut pikkujoulukansa loi joulun tunnelmaa. Ilmeisesti joulunpunainen pvc-hame on jonkinlainen kansallisasu Valkeakoskella..?

Tonttuilun jälkeen seitsenhenkinen tonttuporukka lastasi auton täyteen ja poikkeuksellisesti lähti yötä vasten kohti kotia kulkuset kilisten. Tunnelmallisen ja lupsakan yöajon jälkeen itsensä saattoi tuudittaa uneen siinä aamu kahdeksan jälkeen. Viikonlopusta oli löydettävissä sekä hyviä että vähemmän hyviä yksityiskohtia, mutta yksi perushienoudesta koko touhussa on kuitenkin asiallisella porukalla Suomen kiertäminen saunoen ja soittaen.

Hyvin vahvasti näyttää siltä, että vuosi lähenee loppuaan ja keikkakalenteri tämän vuoden osalta alkaa olla loppuun koluttu. Vielä olisi yksi viikonloppu edessä ja sen jälkeen voikin pysähtyä nauttimaan joulun rauhallisuudesta tai sen puitteissa kehitetystä stressistä. Kinkkuihin sivellään setit pintaan ja palat huuhdotaan kurkusta alas jouluisilla juomilla. Nyt ei kuitenkaan auta haaveilla tämän enempää, vaan keskitytään tähän hetkeen ja otetaan joulu vastaan vielä yhden keikkaviikonlopun suomin musiikillisin riennoin. Pakko kai tämä tonttulakkikin on ottaa pois päästä, ettei sen mukanaan tuoma joulufiilis kärsi ennenaikaista inflaatiota.

-Tuomo